Finnish text
I. Toinen Runo
Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli.
Siitä vanha Väinämöinen otti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä yhen nää'än nahkasesta,
koivesta kesäoravan, kesäkärpän kämmenestä.
Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.
"Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä!
Pane turve tunkamahan, maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä!
"Nouse, maa, makoamasta, Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan sekä varret varttumahan!
"Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija!
Piä pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvat!
Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota
orahille nouseville, touoille tohiseville!"
II. Yhdesviidettä Runo
Se on seppo Ilmarinen kävi itse katsomahan.
Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle:
katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi.
Meni luoksi Väinämöisen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen!
Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän!
Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla."
Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle,
varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,
taivon aurinko tavannut.
Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä,
päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä!
Kuu kulta, kivestä pääsit,päivä kaunis, kalliosta,
nousit kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä
elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille.
Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä!
Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin,
pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!
Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!"
III. Viideskymmenes Runo
Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren.
Itse istuvi perähän, läksi selvälle selälle.
Virkki vielä mennessänsä, lausui lähtiellessänsä:
"Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa."
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi
venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella
yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin.
Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi.
Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
|
English translation
Translation by John Martin Crawford [1888]
(From Poem 2)
Quickly then this bird of heaven,
Kindled fire among the branches;
Soon the flames are fanned by north-winds,
And the east-winds lend their forces,
Burn the trees of all descriptions,
Burn them all to dust and ashes,
Only is the birch left standing.
Väinämöinen, wise and ancient,
Brings his magic grains of barley,
Brings he forth his seven seed-grains,
Brings them from his trusty pouches,
Fashioned from the skin of squirrel,
Some were made from skin of marten.
Thence to sow his seeds he hastens,
Hastes the barley-grains to scatter,
Speaks unto himself these measures:
"I the seeds of life am sowing,
Sowing through my open fingers,
From the hand of my Creator,
In this soil enriched with ashes,
In this soil to sprout and flourish.
Ancient mother, thou that livest
Far below the earth and ocean,
Mother of the fields and forests,
Bring the rich soil to producing,
Bring the seed-grains to the sprouting,
That the barley well may flourish.
Never will the earth unaided,
Yield the ripe nutritious barley;
Never will her force be wanting,
If the givers give assistance,
If the givers grace the sowing,
Grace the daughters of creation.
Rise, O earth, from out thy slumber,
From the slumber-land of ages,
Let the barley-grains be sprouting,
Let the blades themselves be starting,
Let the verdant stalks be rising,
Let the ears themselves be growing. […]
Ukko, thou O God, up yonder,
Thou O Father of the heavens,
Thou that livest high in Ether,
Curbest all the clouds of heaven,
Holdest in the air thy counsel,
Holdest in the clouds good counsel,
From the East dispatch a cloudlet,
From the North-east send a rain-cloud,
From the West another send us,
From the North-west, still another,
Quickly from the South a warm-cloud,
That the rain may fall from heaven,
That the clouds may drop their honey,
That the ears may fill and ripen,
That the barley-fields may rustle."
(From Poem 49)
Straightway hastened Ilmarinen
To the threshold of his smithy,
Quickly scanned the far horizon,
Saw again the silver sunshine,
Saw once more the golden moonlight,
Bringing peace, and joy, and plenty,
To the homes of Kalevala.
Thereupon the blacksmith hastened
To his brother, Väinämöinen,
Spake these words to the magician:
"O thou ancient bard and minstrel,
The eternal wizard-singer
See, the Sun again is shining,
And the golden Moon is beaming
From their long-neglected places,
From their stations in the sky-vault!"
Väinämöinen, old and faithful,
Straightway hastened to the court-yard,
Looked upon the far horizon,
Saw once more the silver sunshine,
Saw again the golden moonlight,
Bringing peace, and joy, and plenty,
To the people of the Northland,
And the minstrel spake these measures:
"Greetings to thee, Sun of fortune,
Greetings to thee, Moon of good-luck,
Welcome sunshine, welcome moonlight,
Golden is the dawn of morning!
Free art thou, O Sun of silver,
Free again, O Moon beloved,
As the sacred cuckoo's singing,
As the ring-dove's liquid cooings.
Rise, thou silver Sun, each Morning,
Source of light and life hereafter,
Bring us, daily, joyful greetings,
Fill our homes with peace and plenty,
That our sowing, fishing, hunting,
May be prospered by thy coming.
Travel on thy daily journey,
Let the Moon be ever with thee;
Glide along thy way rejoicing,
End thy journeyings in slumber;
Rest at evening in the ocean,
When the daily cares have ended,
To the good of all thy people,
To the pleasure of Vainoloa,
To the joy of Kalevala!"
(From Poem 50)
As the years passed Väinämöinen
Recognized his waning powers,
Empty-handed, heavy-hearted,
Sang his farewell song to Northland,
To the people of Vainola;
(More literally:
Then Väinämöinen was angry and ashamed; he went to the seashore and sang for the last time…)
Sang himself a boat of copper,
Beautiful his bark of magic;
At the helm sat the magician,
Sat the ancient wisdom-singer.
Westward, westward, sailed the hero
O'er the blue-back of the waters,
Singing as he left Vainola,
This his plaintive song and echo:
"Suns may rise and set in Suomi,
Rise and set for generations,
When the North will learn my teachings,
Will recall my wisdom-sayings,
Hungry for the true religion.
Then will Suomi need my coming,
Watch for me at dawn of morning,
That I may bring back the Sampo,
Bring anew the harp of joyance,
Bring again the golden moonlight,
Bring again the silver sunshine,
Peace and plenty to the Northland."
Thus the ancient Väinämöinen,
In his copper-banded vessel,
Left his tribe in Kalevala,
Sailing o'er the rolling billows,
Sailing through the azure vapours,
Sailing through the dusk of evening,
Sailing to the fiery sunset,
To the higher-landed regions,
To the lower verge of heaven;
Quickly gained the far horizon,
Gained the purple-coloured harbour.
There his bark be firmly anchored,
Rested in his boat of copper;
But he left his harp of magic,
Left his songs and wisdom-sayings,
To the lasting joy of Suomi.
Posted by Mick Swithinbank
|